Vanhoiksi kaupungeiksi kutsutaan ennen vuoden 1959 lakiuudistusta perustettuja Suomen
kaupunkeja. Niiden tuli itse huolehtia monista maaseudulla
valtiolle kuuluneista tehtävistä. Niissä oli siis pitemmälle viety kunnallinen itsehallinto kuin muissa kunnissa, mutta myös monia erityisrasituksia. Kyse oli vuonna
1789 valtakunnan porvaristolle ja kaupungeille annetusta kuninkaallisesta vakuutuksesta ja siinä mainituista kaupunkien erioikeuksista. Esimerkiksi tuomarit valittiin
kaupunginvaltuuston päätöksellä. Kaupungit saivat säätää omia järjestyssääntöjä asioista, joissa maalla oli noudatettava yleistä lakia.
Helsingissä luovuttiin omasta liikennejärjestyssäännöstä vuonna
1957 ja ryhdyttiin soveltamaan yleistä tieliikennelakia.